Jaipurista Udaipuriin matka jatkui bussilla. Matka kesti reilu kymmenen tuntia asiaan kuuluvine rengasrikkoineen. Ruoka tms. taukoja matkalla ei ollut ainuttakaan, ainoastaan kaupunkien bussiasemilla pysähdyttiin juuri sen verran, että ehti pikaisesti käydä ostamassa sipsejä ja vettä bussiasemien kioskeilta. Niillä eväillä siis mentiin.

Udaipurissa odotimme järvimaisemia, mutta kuivan kauden takia järvi oli kuivunut pois, joten sinisenä kimmeltävän veden sijasta saimme tuijotella tyhjää hiekkakuoppaa. Muuten kaupunki oli kaunis valkoisine taloineen, temppeleineen ja palatseineen. Lukuisat kattoravintolat, hyvän ruoan lisäksi, tarjosivat loistavia näkymiä kaupungin ylle.

Vedeton jarvi


Udaipurin kujilla

Udaipurin lapset olivat selvästi tulevaa malliainesta, sillä kameran nähdessään alkoi heti armoton pyyntö päästä kuvaan, "picture, picture, please!". Ja kuvanoton jälkeen tietysti haluttiin nähdä heti millainen otos oli tullut.

Tulevat mallit?

Udaipurin jälkeen vaihdoimme maakuntaa, Rajasthanista Gujaratiin. Matkustimme ensin koko yön sleeperbussilla Rajkotin kaupunkiin, ja sen jälkeen sieltä vielä paikallisbussilla kuusi tuntia etelään, Unan kylään. Unasta jatkomme vielä 15 kilometrin matkan autoriksalla Diun saarelle.

Diu ei olutkaan brittien siirtomaa, kuten lähes koko muu Intia, vaan portugalilaisten saareke. Edelleen saarella on jokseenkin portugalilainen tunnelma. Arkkitehtuuri värikkäine taloineen ja kristilliset kirkot siellä täällä tekevät poikkeusen mannerintiaan nähden. Tosin Diullekin menee silta, joten kovin kaukana mantereesta se ei ole.

Saaren eteläpuolella on mukavia hiekkarantoja, tosin merenkäynti on suhteellisen voimakasta, joka tekee uimisesta haasteellista. Saarella olemme nähneet itsemme lisäksi  ainoastaan muutaman länsimaalaisen, johtuukohan siitä että tämä on ehkä hieman monimutkaisen matkan päässä muista kohteista tai siitä että olemme täällä todella kauden ulkopuolella. Kaikkien opaskirjojen mukaan oikea aika matkustaa tänne on lokakuusta maaliskuuhun. No, meillä ei ainakaan ole kylmä, ulkona yli 40 astetta ja aurinkoa riittää.

Kuumudesta johtuen vettä saamme kulumaan päivässä uskomattomia määriä. Intian jätehuollossa on hyvin paljon parantamisen varaa, ihmiset heittävät roskat ihan mihin sattuu ja tienvieret pursuavat jätteestä. Roskiksia ei oikeastaan edes ole juuri missään. Harmittaa lisätä tätä suurta jäteongelmaa tuottamalla päivässä kymmenen litran muovipulloa lisää roskaa. Vaikka itse hulehtisimmekin pullomme niihin vähiin roskiksiin, emme voi tietää mihin pullot niistä roskiksista päätyvät.

Jos jotain voi kutsua lomaksi on se hengailua Diulla. Täällä ihmisillä ei tunnu olevan mihinkään kiire, kukaan ei yritä myydä mitään tai lähestyä sinua muutenkaan rahankiilto silmissään, kuten muissa tähän mennessä vierailemissamme paikoissa Intiassa. Autoja ja mopoja on toki täälläkin, mutta vain murto osa siitä mitä mantereella. Kaduilla voi kävellä rauhassa, mitä nyt joku lehmä silloin tällöin tulee vastaan, nekin liikkuen kuin hidastetussa filmissä. Päiväohjelmaa ei voi kuumuuden takia kovin tiukaksi muutenkaan suunnitella, eli vaikka saarella nähtävää riittääkin, vesiputouksesta pieneen kalastajakylään, ja rannoista vanhaan komeaan linnoitukseen, niin parasta on edetä pikkuhiljaa kiireettä, välillä pysähtyen nauttimaan lime soodaa sopivan varjoisan kioskin edustalle.

Diun maisemia