Lepäilen makuukeinussa terassilla ja kirjoitan tätä. Aurinko laskee juuri kivikasoista syntyneiden vuorien taakse värjäten taivaan punaisen keltaiseksi. Palmut huojuvat leppoisassa tuulessa, koiranpennut kisailevat vihreyttä loistavassa riisipellossa. Gekko pitää jossain gekkoääntään. Pimeys on juuri saapumassa, tuuli tekee illasta mukavan viileän. Pimeyden mukana saapuvat sammakot, tiedän sen kahden edellisen illan perusteella. Riisipellosta alkaa kuulua voimakas kurnutus, joka peittää alleen kaikki muut äänet. Välillä joku eksynyt yksilö pomppii terassillammekin.

Hampihengailua vesipuhveleiden kera

Ollaan kivimuodostelmien, temppeleiden ja vanhojen raunioiden ympäröimässä kylässä nimeltä Hampi. Monsuunikauden takia täälläkään, normaalisti vilkkaassa turistikohteessa,  ei ole ketään. Suuri osa paikoista on kiinni, ja vain kourallinen turisteja palloilee kivikasoilla. Sen sijaan säässä monsuunikausi ei näy; täällä ei ole satanut kertaakaan kolmen päivän oleskelumme aikana. Olemme siis saaneet rauhassa pyöräillä rauniolta toiselle ja kiipeillä kallioilla.

Hampin maisemia


..Ja niitä kivikasoja

Lupasin kirjoittaa jotain Intian kulttuurista, sadepäiviä ei siis ole ollut joten aiheen käsittely on hieman venynyt. Intia on hyvin erilainen verrattuna moneen muuhun maahan missä olen matkannut, mutta myös monia yhtäläisyyksiä löytyy. Matkailu ylipäätään on aika helppoa, koska ihmiset puhuvat ja ymmärtävät pääosin englantia, joten aina eksyessään tai epätietoisuuden hetken koittaessa voi kysyä ympärillä olevilta ihmisiltä neuvoa.

Matkailu paikasta toiseen on myös edullista. Tänään illalla olemme lähdössä junalla kohti Kochinin kaupunkia Keralaan. Matka kestää ensin 12 tuntia Bangaloreen, jossa joudumme viettämään päivän, ja illalla lähtee vasta jatkojunamme kohti Kochinia, joka kestää toiset 12 tuntia. Hinnaksi yhdelle 12 tunnin rupeamalle tuli noin kolme euroa makuuvaunussa. Sillä ei taida päästä edes Helsingin keskustasta lentokentälle. Yksityisillä sleeperbusseilla esimerkiksi 24 tunnin reissu Diulta Mumbayhin maksoi noin kahdeksan euroa. 

Kaupungit Intiassa eivät ole olleet mielestäni mitenkään erikoisia tai viihtyisiä. Liikennettä, melua, roskaa, ruuhkia, kaikkea on liikaa. Kaupungeissa ei ole mitään loogisuutta, kaikki tuntuu olevan yhtä suurta sekamelskaa. Tässä on yksi suuri ero Kiinaaan verratuna. Kiinassa suuretkin kaupungit olivat huimasta ihmismäärästä huolimatta loogisia, siistejä ja miellyttäviä. Kiinalaiset käyttävät valtavaa ihmispopulaatiotaan hyödyksi palkkaamalla ihmisiä pitämään paikat siisteinä ja kunnossa. Intiassa näin ei ole tehty. Muutenkin siisteyden käsite intialaisille tuntuu olevan hyvin erilainen. Tuntuu että roskien heittämistä kadulle ei yhdistetä valtaviin jätekasoihin, hajuun ja roskakasoissa viihtyviin rottiin. Tai sitten ihmiset eivät vain välitä.

Kiinaa ja Intiaa tulee jotenkin helposti verranneeksi, koska kyse on maailman kahdesta ihmismäärältään suurimmasta valtiosta. Tietyiltä osin vertailu on kuitenkin väärin, koska onhan mailla täysin erilainen historia. Intia on ollut itsenäinen valtio vasta vuodesta 1947 (Lähde Lonely Planet), ja Kiinan juuret taas ovat jossain hyvin kaukana menneisyydessä. Kiinalalla on ollut aikaa muodostaa oma kulttuurinsa ja vahvat perinteensä. Intialaiset taas, ovat vielä vähän niinkuin vasta etsimässä itseään. Lisäksi voidaan myös miettiä kenen ehdoilla Kiina on mitä se on nyt, ja kuinka moni on joutunut kärsimään edistyksen hintaa.

Vaikka Intian valtio itsessään onkin nuori, kulttuurin juuret ovat kuitenkin vanhassa idän uskonnossa, Hindulaisuudessa. Hindulaisuus näkyy joka puolella, pukeutumisessa, temppeleissä, kaduilla tallustelevissa lehmissä, suitsukkeiden tuoksussa. Hindulaisuus sekoittuu siellä täällä Islamiin. Muslimeja maan väestöstä on 12%. Näiden kahden uskonnon sekoittuminen tuo ruokakulttuuriin itselleni miellyttävän lopputuloksen. Ravintoloissa on tarjolla pääosin vain kasvisruokaa, Hindulaisuuden pyhä lehmä ja muslimeille sian sorkkien saastaisuus tuottavat tulokseksi sen, että kumpaakaan lihaa ei ole pääosin tarjolla. (Poikkeuksena turistialueet). Ravintolat ovat joko täysin kasvisravintoloita, tai ehkä tarjolla saattaa olla kanaa tai rannikkoalueilla kalaa. Nämäkin on yleensä aina selkeästi merkitty erikseen non veg. -otsikon alle. Täällä siis olen voinut rohkeasti tilailla ruokalistalta ihan mitä vaan, tietämättä mitä ruoan nimi pitää sisällään.

Etukäteen luin paljon varoitteluita siitä että ruoka on todella tulista. Ehkä tulisen määrittelyni on hieman erilainen kun normaalikansalaisella, mutta mielestäni ruoka ei ole mitenkään liian tulista. Ihan sama tulisuuden aste on niissä ruoissa, joita itse kotona kokkailen. Jo ennen tänne tuloani pidin intialaisesta ruoasta, ja maku ei ole mihinkään muuttunut. Mielestäni intialaiset osaavat maustaa ruokansa maistuvilla mausteilla, ja raaka-aineet ovat hyviä. Intialaisen ruoan lisäksi tarjolla ravintoloissa on usein kiinalaista ruokaa. Ja Mumbaysta etelään on lähi-idän kulttuuri myös jännästi tuonut omia piirteitään ruokakulttuuriin, tarjolla on falafelejä, hummusta, pitaleipiä ja muita sen alueen herkkuja.

Intian kulttuuri tuntuu muutenkin olevan tietyiltä osin lähempänä lähi-idän muslimikulttuuria, kun esimerkiksi Kaakkois-Aasian kulttuureja. Naisen asema Intiassa tuntuu olevan reilusti miestä alempana. Naisia ei juurikaan näy palveluammateissa, niin ravintoloiden, hotellien kuin juna- ja bussiasemienkin henkilökunta muodostuu pääosin miehistä. Tosin mitä etelämmäs mennään, sitä enemmän tähän on tullut poikkeuksia. Naiset ovat pääosin kotona lasten kanssa, laittavat ruokaa ja pitävät kodin kunnossa. Naiset saattavat kuitenkin opiskella korkeallekin asti, mutta naimisiin mennessään he yleensä hylkäävät uran ja jäävät kotiäideiksi. Yleensä aviomiehensä tahdosta.

Luulisi että Intiassa matkailee paljon länsimaalaisia ja valkoihoinen ihminen olisi paikallisille tuttu näky. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Jo puolessa välissä matkaa olen päätynyt kymmenien intialaisten perhealbumeihin. Yleensä ihmiset tulevat vain pyytämään suoraan kanssaan kuvaan, joskus myös huomaan heidän ottavan puolisalaa kuvia meistä, ja silloin tällöin myös lupaa kysymättä suoraan zoomavat linssinsä meihin. Meitä myös tuijotetaan pitkään. Ymmärrän sen että lapset tuijottavat vierasta näkyä, mutta lasten lisäksi myös aikuiset miehet tuijottavat häikäilemättä. Aluksi tuijotus ehkä häiritsi enemmän, mutta nyt siihen on jo hieman tottunut.


Yksi Intialainen ryhmä, joka halusi kuvata meidät heidän kanssaan. Marko nappasi myos kuvan ennen kuin tuli itsekin poseeraamaan.

Muutamaa kappaletta aiemmin totesin että en juuri pidä intialaisista kaupungeista. Se ei kuitenkaan tarkoita etten pitäisi itse Intiasta. Pienet kylät ovat oikein mukavia paikkoja, ihmiset ystävällisiä ja luonto kaunista.