Maailman laidalla

Jalapeñojen kaupungista

2009-12-07T18:19:01+02:00

Totutellaan täällä Suomeen, lämpötila oli äsken 14 astetta ja sumu valtaa kaupungin joka ilta(päivä). Täällä on siis hyisen kylmä. Korkeutta on 1427metriä, ei siis kuitenkaan niin paljon että näin kylmä pitäisi olla? Talvi on siis tullut Meksikoonkin.

Kaupungin nimi on siis Xalapa tai Jalapa, kirjoitettuna molemmin tavoin. Ja siis Jalapeñohan tarkoittaa siis myös Jalapalaista, eli tästä kaupungista tulevaa. Kaupunki tarjoaa kylmyydestään huolimatta elävää kulttuuriskeneä ja nuoria tuntuu olevan tosi paljon. Vietettiin tänään taideaamupäivä, vieraillen museoissa ja gallerioissa. Vastaan tuli oikein mielenkiintoisten taiteilijoiden töitä.

Taidetta

Mutta palataanpa hetkeksi historiaan...

San Cristobalista, jossa vietimme kuolleiden päivää, matka jatkui Guatemalaan. Kävimme muutamassa vanhassa tutussa paikassa, kuten Lago Atitlanilla San Pedrossa ja Antiguassa.Näiden lisäksi valloitimme myös Guatemalan Tyynenmeren rannikkoa Monterrico nimisessä kylässä. Ranta oli ihan mukava mustahiekkainen ja kuuma, aallot niin kovat että uiminen oli lähes mahdotonta. Uimisen puutteen korvasi kuitenkin hotellimme uima-allas, jossa aallot olivat vähemmän suuret ja polskiminen oli mahdollista. Viikolla paikka oli kivan rauhallinen ja muita turisteja ei juuri näkynyt, mutta viikonloppuna yhtäkkiä kylä muuttui Väli-Amerikan Ibizaksi. Vieläkin ihmetyttää mistä ne kaikki ihmiset oikein tulivat...

Monterricon auringonlasku (Huomaa että joku tykkää auringonlaskukuvista...)

Monterricosta suunnattiin taas Antiguaan, josta jatkettiin vuorille kymmenisen kilometriä Antiguasta Earth Lodge-nimiseen ekohostelliin. Näkymät alas oli huikeat, neljä tulivuorta ja alhaalla laaksossa kaupungin valot. Tarkoituksena oli tehdä pikku vaelluksia vuoristopoluilla, mutta vaellukset jäivät tekemättä, kun kumpikin meistä sairastui määrittelemättömään kuumetautiin, jonka ansiosta suurimmat aktiviteetit olivat leffojen katselu ja sängyssä valittaminen.

Earth Lodgen näkymiä

Parin päivän päästä palattiin Antiguaan sairastamaan tauti loppuun, jonka jälkeen suunnistettiin jälleen kohti pohjoista. Luettiin raamatustamme (Lonely Planet) että Fray Bartolome de las Casas olisi kiva pikkukaupunki puolessa välissä pohjoista Meksikon rajaa, joten matkustettiin koko päivä sinne (allekirjoittanut vielä suhteellisen pahoinvoiden ja oksennelle bussin ikkunasta..jiihaa). Päästiin perille illalla myöhään, vain huomataksemme että Fray oli todellisuudessa vain pieni kyläpahanen keskellä ei mitään, ja jossa ei ollut mitään. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun tietty opus meinasi lentää ikkunasta hyvin kauas.

Olimme yötä paikan ainoassa hotellissa, joka oli jonkunlainen autohotelli. Huoneemme ulkopuolella oli polttouuni, joka kertoo jo jotain paikan miellyttävyydestä. Aamulla kun sain koottua sairaan kroppani taas liikkeelle, hyppäsimme jälleen pikkubussiin ja eikun taas tien päälle. Vielä yksi yö tarvittiin Guatemalan puolella joen rannalla olevassa pikkukaupungissa, ennen kuin pääsimme takaisin Meksikoon. Eikä meinattu sinäkään päivänä päästä.

Koska pidämme niin paljon pikkubusseissa istumisesta mutkaisilla teillä, päätimme ottaa vähän vauhtia viimeisenä Guatemalapäivänä ja kävimme sitten vanhassa tutussa Santa Elenassa kääntymässä tehden noin neljän tunnin ylimääräisen lenkin. (Otimme siis bussin vahingossa väärään suuntaan, ja tajusimme asian vasta matkustettuamme melkein kaksi tuntia...) No, muutaman tunnin odotettuamme Santa Elenassa pääsimme palaamaan takaisin ja jatkamaan matkaa oikeasti rajan suuntaan. Pääsimme kuitenkin rajalle niin myöhään, että Meksikon puolella oleva maahantulotoimisto ei enää ollut auki, eli saadaksemme leimat passeihimme meidän piti viettää yö rajakylässä Frontera Corozalissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä laittomasti Meksikoon seikkailemaan ja yrittää selvittää leimattomuus jossain myöhemmin. Olimme kuitenkin kilttejä, ja eihän niitä bussejakaan enää mihinkään mennyt, joten jäimme yöksi.

Aamulla kohti Palenquea. Vietimme muutaman päivän turistiviidakossa Panchanissa, muutama kilometri Palenquen kaupungista. Kävimme Palenquen mayaraunioilla ja viimeisenä päivänä teimme ehdottomasti pitkästä aikaa parhaan retken Misol Ha ja Agua Azul vesiputouksille. Misol Ha oli aika perusputous, mutta hienoa oli päästä sen takana oleviin luoliin seikkailemaan ja nähdä kallionsisäinen pikkuvesiputous. Agua Azulissa pääsi uimaan pitkästä aikaa, turkoosit altaat oli hienoja ja veteenhyppely tarzanliaanilla sai tuntemaan itsensä lapseksi jälleen.

Agua Azul

Agua Azul

Illalla Palenque jäi taakse, ja jatkoimme yöbussilla kohti Veracruzin kaupunkia samanimisessä osavaltiossa. Kaupunki oli aika mitäänsanomaton, yritimme etsiä kauniita rantoja lähikylistä, mutta tuloksetta. Viimeisenä yrityksenä löytää mukavaa rantahengailua, kokeilimme Chachalacasia, muttta ranta sielläkin osottautui pettymykseksi. Rannan tilalla vierailimme Zempoalan arkeologisilla raunioilla ja hengailimme Cardelin pikkukaupungissa.

Cardelista tulimmekin reilun tunnin matkan tänne Xalapaan. Huomennna matka jatkuu viimeisellä etapilla takaisin Mexico Cityyn, jossa vietämme viimeiset päivät ennen kun tullaan taas Suomenmaalle.

Elämää ja kuolemaa

2009-11-03T03:03:01+02:00

Yleensä kun menet kirkkoon vastassa on harras tunnelma ja ihmiset käyttäytyvät hillitysti. Tämänkaltaisia kokemuksia minulla on ainakin Suomen kirkosta, ja aika monen muunkin maan vastaavista. Kaikkeen tähän on kuitenkin olemassa poikkeuksia, yksi niistä löytyy Mexicosta, San Juan Chamula -nimisestä kylästä.

Kirkkoon astuessa tuntuu heti pihkan ja eukalyptyksen tuoksu. Lattia on peitetty havuilla ja kirkossa palaa tuhansia kynttilöitä. Seinän vieret ovat täynnä pyhimysten patsaita. Kaikkien pyhimysten rintaan on kiinnitetty pieniä peilejä. Peilien tehtävä on heijastaa pyhimyseen sisälle yrittävät pahat henget pois. Jokaisella pyhimyksellä on oma nimikkopäivänsä vuodessa. Ja koska näitä pyhimyksiä on paljon, juhlille on aihetta lähes joka päivä. Pyhimys jonka vuoro on olla kaiken keskipisteenä, on otettu ulos lasikaapistaan ja tuotu keskelle kirkon lattiaa. Ympärillä on joukko kylän naisia ja lapsia mustine villahameineen. Naisten ja lasten takana on joukko miehiä jotka soittavat kitaroilla ja harpuilla musiikkia pyhimykselle. Posh-pullo* kiertää ja siitä tarjotaan kaikille lasillinen. Neljä miestä kiertää pyhimyksen patsasta kädessään sauhuavat soihtupikarit.

Kävellessä alttarille päin näen kolme miestä polvistuneena sen eteen, heillä on myös edessään Poshia ja lisäksi limsaa. Kuulemani tarinan mukaan limsa saa ihmisen röyhtäilemään ja röyhtäily karkoittaa pahat henget pois ruumiista. Poshia miehet kumoavat oman suunsa lisäksi myös lattialla palavien kynttilöiden päälle, jolloin niistä kuuluu sihahtava ääni. Tämäkin liittynee jotenkin pahojen hekien karkoitukseen.

Kaikkein kummallisinta on että kyseessä on kuitenkin katolinen kirkko. Espanjalaisten valloittaessa amerikkaa, alkuperäiskansojen jotkut uskomukset jäivät elämään katolilaisuuteen sekoittuneena, ja nämä kummalliset sekoitukset elävät siis vielä tänä päivänä.

San Juan Chamulan kylää ja se kuuluisa kirkko

Uskomukset eivät pelkästään rajoitu pieniin kyliin, vaan niitä löytyy myös perusmeksikolaisen elämästä. Saimme mahdollisuuden seurata läheltä kuolleiden päivän juhlintaa. Paikallisille kuolema ei ole kaiken loppu vaan oletuksena on että elämä jatkuu, joten kuolema ei ole ollenkaan niin surullinen tapahtuma, kuin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa.

Marraskuun ensimmäisenä hyppäsimme paikallisbussiin, eli pieneen pakettiautoon jonka takana oli penkkejä ja otimme suunnaksi hautausmaan. Perillä meitä odotti näky jota en itse ainakaan odottanut. San Cristobal de las Casas -kaupungin hautausmaa oli täynnä pieniä taloja. Talot pienine pihoineen ja terasseineen olivat perheiden hautoja. Ja jotkut eivät olleet ihan talojakaan vaan ennemminkin linnoja. Perheet oliva kokoontuneet talojen pihoille mukanaan ruokaa, juomaa ja kukkia. Talon ovi avattiin ja eväät nautittiin yhdessä kuolleiden kanssa, laittaen näille myös omat annoksensa. Tapana on että jos vainajalla oli joku lempiruoka, sitä ainakin tuodaan haudalle. Useilla perheillä oli myös mukanaan soittimia, kitaroita, puhallinsoittimia, harppuja aina syntikoihin asti. Vainajien kanssa juhlitaan usein koko päivä soittaen, laulaen, syöden ja juoden.

Musisointia haudan ympärillä

Eräs hauta

*Paikallista sokeriruo'osta valmistettua noin 70 prosenttista rommia. Nimi Posh tarkoittaa tämän alkuperäiskansan kielellä lääkettä. Poshia käytetään usein uskonnollisissa parannusrituaaleissa, ja silloin tällöin ihan muutenkin vaan. Kirjoittaja ei vastaa kirjoitusasun oikeellisuudesta, korjatkaa jos joku tietää sen oikean tavan..

Uusiin maisemiin

2009-10-19T22:57:01+03:00

Paivat Zipolitessa kuluivat huomaamatta toinen toisensa jalkeen, ja ennen kuin huomasimmekaan oli kuukausi kulunut loppuun. Paivien aktiviteetit seurasivat toisiaan, gradun tekoa, Markon espanjanopiskelua, joogaa, shakkipeleja italialaisen pizzabaarin omistajan Giorgion kanssa, uimista ja aalloissa hyppimista, muutamia kaljoja silloin talloin kylan vahissa baareissa. Elama ei varmasti rennomaksi voisi muuttua.

Zipolitesta jaivat myos mieleen uskomatttoman kauniit auringonlaskut

Zipoliten suurimman kaupan "Tres Hermanosin" edustalla voi seurailla kylan elamaa ja siemailla vaikka olutta. (Tai mezcalia, jota joku tassa kuvassa oleva on siemaillut jo ehka hieman liikaakin..enka nyt puhu Markosta talla kertaa..)

Tapasimme myos erittain mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia. Kyla on niin pieni etta vahitellen kasvot kayvat tutuiksi, ja huomaat morjestelevasi joka toiselle vastaantulijalle. Jostain baarista ainakin loytyy joku tuttu ja kadulla tulee aina vaihdettua muutama sana jonkun kanssa.

Ehka parhaiten tutustuimme Oaxacan osavaltion pohjoisosasta kotoisin olevaan Leonardoon ja Los Angelilaiseen Jeffiin. Nelisin teimme paivamatkoja vahan kaukaisimmille rannoille Leon autolla. Taytyy kylla sanoa etta Mexicon rannikko on taynna toinen toistaan kauniimpia rantoja, ja osa viela toistaiseksi lahes autioita. Kymmenen vuoden paasta en enaa tieda loytyyko naita hotellittomia, pelkastaan aaltojen kohinan keskella olevia keitaita. Mutta viela niita loytyy!

San Augustinin ranta

Marko, Leo & Jeff

Leon autolla lahdimme myos road tripille viikonlopuksi vuoristoon. Oli oikein mukavaa etta Leo ja Jeff lahtivat mukaamme, jolloin jaahyvaisten jatto Zipolitelle oli huomattavasti helpompaa. Matka San Jose de Pacificon vuoristokylaan kesti Zipolitesta reilut kolme tuntia mutkaista vuoristotieta. Perille jaatavaan kylmaan pieneen kylaan paasimme perjantaina viela ennen pimeaa.

San José del Pacífico

Paikassa oli aivan mahtavat maisemat ja kasvillisuus vuorenrinteilla oli aivan omaa luokkaansa. Ilma vain oli niin kylma etta suuremmat kavelyt saivat valitettavasti jaada. Mukavaa kuitenkin oli, vaikka tuliaisiksi lahtikin pieni flunssa.

San Jose Pacificon maisemia

Kukkia San Josen rinteilla

Agaveja oli joka puolella, eika ihan mitaan kovin pienia

Sunnuntaina jatimme jaahyvaiset Jeffille ja Leolle, jotka palasivat takaisin Zipoliteen, ja jatkoimme eteenpain vuoriston toiselle puolelle Oaxacan kaupunkiin. Nyt vajaan vuorokauden perusteella tama kaupunki nayttaa mukavalta ja leppoisalta. Jotenkin mieleen tulee Antigua Guatemalassa. Vaikka Zipolitessa olikin rentoa ja mukavaa, on ihan kivaa olla valilla kaupugissa ihmisvilinan keskella.

Zipoliten joukkoliikenne

2009-09-29T01:03:01+03:00

Liikenneministeriössä töissä olleena tottakai myös paikallisen liikenteen toimivuus kiinnostaa. Joten kirjoitampa nyt muutaman rivin siitä.

Zipoliteen tai sieltä pois ei kulje busseja, raitiovaunuista, metroista tai junista puhumattakaan. Kuitenkaan läheskään kaikilla paikallisilla ei ole omaa autoa, mopoa tai muutakaan liikennevälinettä (ehkä surffilautaa lukuunottamatta). Jotenkin pitää siis päästä asioita hoitamaan läheisemmille suuremmille paikkakunnille.

Joukkoliikenteen virkaa täällä hoitavat camionetat ja colectivot. Camioneta on lava-auto, jonka lavan päälle on vedetty pressu ja lavan kummallakin reunalla on penkit. Sisään hypätään avoimesta takaosasta. Lavalla on ohjaamosta vedetty soittokello, jota painamalla kuski osaa pysähtyä jättämään matkustajan pois oikeassa kohdassa. Colectivo puolestaan on aivan tavallinen taksi, erona vain että mukaan tulee myös muita matkustajia ketkä ovat menossa samaan suuntaan, ja hinta on tietysti huomattavasti edullisempi kuin yksityistaksissa.

Camioneta

Camionetoilla ja colectivoilla on menossa jonkinlainen sanaharkka, joka vaikeuttaa normaalin Zipolitelaisen elämää. Järkevää olisi että camionetat kiertäisivät kylien muodostamaa ympyrää molempiin suuntiin, ja mukaan voisi hypätä missä vain ja jäädä pois missä vain. Mutta ei. Taksien protestien seurauksena, camionetat ajavat vain väliä Pochutla – Zipolite, kääntyen Zipolitestä takaisinpäin kohti Pochutlaa samaa reittiä kun ovat tulleetkin, vaikka jatkamalla suoraan Pochutlaan Puerto Angelin kautta matka olisi lyhempi. Zipolitestä ei myöskään voi hypätä camionetan kyytiin, nämä saavat vain jättää matkustajia tänne, eivät ottaa kyytiin. Eli menomatkalla meidän pitää aina ottaa colectivo, joka on hitusen camionetaa kalliimpi, ja hinta aina pienen taistelun takana. Takaisin päästään kätevästi camionetalla perille asti.

Eli pitäisi varmaan tännekin perustaa joku liikennevirasto hoitamaan asiat niin että sekä taksit että asiakkaat olisivat tyytyväisiä. Tämänhetkinen tilanne tuntuu enemmänkin väliaikaisratkaisulta, joka on jäänyt roikkumaan, kun parempaakaan vaihtoehtoa ei olla keksitty.

Kala tuli taloon

2009-09-25T02:21:01+03:00

Viime tekstistä jäi sellainen kuva että olisimme jääneet Pochutlaan, mutta ei, jatkoimme siitä vielä eteenpäin Zipoliten pieneen rantakylään Tyynenmeren rannalle. Zipoliten asukasmäärä kolme vuotta vanhan Lonely Planetin mukaan on 800, paikallisten mukaan nykyisellään noin 3000. Kovin suuri ei kylä kuitenkaan ole. Ranta on vajaa kaksi kilometriä pitkä. Hotellien, majatalojen ja ravintoloiden huikea määrä ei oikein täsmää minimaalisen turistimäärän kanssa. Oletan sen johtuvan kuitenkin siitä, että että syyskuu on vuoden hiljaisimpia kuukausia matkailun saralla. Paikallisten mukaan joulukuussa kaikki paikat ovat viimeistä sänkyä ja riippumattoa myöten täynnä.

Zipoliten rantaa

Säiden puolesta syyskuussa täällä ei ole mitään valittamista. Lämpötila on noin kolmekymmentä astetta, auringossa reippaasti yli. Merivesi on lämmintä polskimiseen ja muihin vesiaktiviteetteihin. Satanut on reilun viikon aikana kaksi kertaa, ja en tiedä voiko sitä sateeksi edes kutsua. Pientä ropinaa, jossa voi kävellä suurinpiirtein kastumatta ja joka on ohitse alle tunnissa.

Löysimme myös asunnon itsellemme. Tai oikeastaan paremminkin asunto löysi meidät. Juttelimme alkupäivinä mukavia erään paikallisen vapaaehtoisen hengenpelastajan, Erneston kanssa ja keskustelimme siitä mikä olisi mukava ja edullinen hostelli, kunnes poika yllättäen sanoi että hän tuntee muutaman tyypin jolla on kämppiä vuokrattavana, jos aiomme olla pidempään. Sovimme siis treffit seuraavaksi aamuksi asuntoesittelyjä varten.

Aamulla tapasimme Erneston sovitusti ja lähdimme katsomaan kämppiä. Ensimmäinen asunto oli täysin piilossa metsän keskellä, ”keittiössä” ei ollut hellaa, eikä jääkaappia. Selitimme että nämä kaksi viimeksimainittua olisivat meille ehdottoman tärkeitä. No seuraavaksi Ernesto vei meidät katsomaan veljensä vuokraamaa asuntoa, joka olikin jo aivan eri tasoa. Asunto on rannalla, kymmenen metriä merestä (nousuveden aikaan vähemmän) ja siinä on iso parveke merelle päin. Keittiöön Erneston veli Isidro lupasi toimittaa jääkaapin ja hellan. Mikään luksuslukaali tämäkään ei ole, mutta kunhan voimme itse laittaa ruokaa, ja suihku, vessa ja sänky löytyvät niin olemme tyytyväisiä. Lisäksi parvekkeella on mukava hengata gradunteon, espanjanopiskelun, blogikirjoittelun tai vain aaltojen tuijottelun merkeissä. Vuokrasimme kämpän kuukaudeksi, eli ainakin lokakuun puolenvälin paikkeille asti ollaan täällä.

Vuokranantajamme Isidro asuu alakerrassa samassa pihapiirissä. Sesonkiaikana heillä on ravintola alhaalla ja he myös vuokraavat huoneita majatalotyyliin. Pihapiirissä asuu myös vaihteleva määrä Isidron siskoja ja veljiä, ja isä. Iltasella pihapöydän ääreen kertyy myös ryhmä serkkuja ja muita ystäviä. Isidron mukaan lähes kaikki kylän asukkaat ovat jotain sukua toisilleen.

Luonteeltaan Isidro on uskomattoman rauhallinen, kävellen ja puhuen kuin hidastetussa filmissä. Välillä hän tulla tupsahtaa ovestamme sisään ja istahtaa terassille kanssamme vaihtamaan muutaman sanan. Yhtä lailla salamyhkäisesti hän yhtäkkiä katoaa takaisin alakertaan. Eilen hän tuli vierailulleen juuri kun olimme syömässä. Mukanaan hänellä oli iso kala. Jo monena päivänä hän on valitettut että kalaa ei tule, mutta nyt häntä oli onnistanut. Onnittelimme tottakai häntä vonkaleen kiinniotosta. Sitten hän yllättäen kysyi voiko hän varastoida kalan jääkaappiimme huomiseen asti, jolloin hän valmistaisi sen. Olimme hieman suut ympyröinä, miksi hän haluaa sen meidän jääkaappiimme laittaa, mutta sitten selvisi että hänellä ei ole ollenkaan omaa jääkaappia. Se kuulosti mielestäni aika kummalliselta, koska hän kuitenkin laittaa usein ruokaa, ja täällä ruoka-aineet pitää kaikki säilyttää kylmässä, jos haluaa välttää pikkukavereiden armeijan yllätyshyökkäyksen.

Nyt meillä on siis suuri kala jääkaapissa Olimme hieman kauhuissamme haisivatko kaikki omat ruokamme kalalta myöhemmin, mutta ei. Kala on muovipussissa ja oikeastaan se ei päästä ympärilleen minkäänlaisia hajuhaittoja. Odotan kuitenkin että kala katoaa tänään parempiin suihin.

Bussimatka Mexico city - Pochutla 13-14.9.2009

2009-09-19T00:44:01+03:00

Suurin osa suomalaisista busseista muuttuisi kateudesta vihreäksi nähdessään mexicolaisen pitkänmatkan bussin. Okei, kyseessä oli ykkösluokan bussi koska haluamallamme välillä ei muita mennyt. Penkit olivat pehmeät ja leveät, ja bussiin astuttuani ei enää niinkään harmittanut että joudumme viettämään kyseisessä ajoneuvossa seuraavat 18 tuntia. Hintakin oli sitten laadun veroinen, bussimatka maksoi reilut kolmekymmentä euroa henkilöltä, huh.

Matkaan lähdettiin siis sunnuntai-iltana 13.9 kello seitsemän. Bussin ikkunasta saimme seurata uskomattoman laajalle levittäytyvää Mexicon pääkaupunkia. Pimeän tuntua myös uni tuli aika nopeasti bussin kiitäessä tasaisella maantiellä. Uni kuitenkin päättyi melko äkisti parin tunnin päästä, kun ikkunaan (juuri siihen joka oli meidän kohdalla tietenkin) lensi jokin tuntematon esine hajoittaen ikkunan uloimman lasin. Bussissa oli onneksi tuplaikkunat, muuten saattaisin olla tällä hetkellä päätä lyhyempi. Hetken bussissa vallitsi pienoinen sekasorto ihmisten arvailleissa mitä ikkunaan oli lentänyt ja huudellen kuskille mitä tapahtui ja myös että ei kuitenkaan pysähtyisi siihen. Siinä vaiheessa mieleen nousivat kaikenmaailman rosvojoukkiot, jotka yrittävät saada busseja pysähtymään ryöstääkseen ne. Pienen matkan jälkeen saavuimme valaistulle tietullialueelle johon kuski pysähtyi ja kävi tarkistamassa vahingot ja soitti johonkin raportoidakseen tilanteen. Sitten matka jatkui, kuski kuulutti kaikille että ei mitään hätää, mutta sulkekaa ikkunoiden verhot. Mielenkiintoista.

Matka kuitenkin jatkui suuremmitta keskeytyksittä aamuun, jolloin seuraava episodi sai alkunsa. Kuski tuli ilmoittamaan kaikille että taksit olivat protestiksi hallituksen pitämättömistä lupauksista sulkeneet rantatien. Vain vähän liikennettä päästettäisiin silloin tällöin läpi. Luultavammin jumittuisimme jonoon tunneiksi. No, onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään. Loppujen lopuksi selvisimme jonosta parissa tunnissa ja saavuimme Pochutlan pikkukaupunkiin noin kaksi tuntia myöhässä sovitusta aikataulusta, ehjinä ja monta kokemusta rikkaampina.

Mexico City

2009-09-19T00:37:01+03:00

Verrattuna Väli-Amerikassa vierailemiini pääkaupunkeihin Mexico City yllätti positiivisesti. Kadut pursuavat vilkasta elämää olematta silti sotkuisia tai haisevia. Siisteys on täysin Euroopan luokkaa. Muutenkin kaupunki muistuttaa jotenkin Madridia, hieman isompi ja halvempi vain. No, ehkä myyjiä on kaduilla enemmän, mutta kukaan ei tyrkytä mitään väkisin. Tarjolla on kaikkea mahdollista mitä keksit pyytää, koruja, tacoja, intiaanipäähineitä, kirjoja, leivonnaisia, vain muutamia luetellakseni. Adaptoria suomalaiseen pistokkeeseen jouduimme hieman etsimään, mutta sellainenkin löytyi lopulta, ja koska siinäkin liikkeessä jäljellä oli vain näytekappaleita, ja myyjän mielestä ulkomaalaisena olo voi joskus olla hankalaa Mexicossa, hän päätti antaa meille kolme kappaletta adaptoreita täysin ilmaiseksi. Ihmiset vaikuttavat muutenkin erittäin ystävällisiltä ja välittömiltä, aina tarjoamassa apuaan jos pienellä ulkomaalaisella on pulmia.

Pääkaupunki on myös gourmet-ihmisen mekka. Tarjolla on varmasti purtavaa jokaiseen hintaluokkaan, luksusravintoloista kolmen peson tacoihin kadulla. (18 pesoa = 1 eur.) Ja kyllä niitä kasvisvaihtoehtojakin löytyy. Kaupunki on myös täynnä kauppahalleja, joissa myydään kaikkea mahdollista. Onkohan maailmassa kovinkaan montaa vihannesta, jota ei näiltä markkinoilta löytyisi. Kun kauppahallissa verensokeri yllättäen laskee on apu lähellä, hedelmämyyjä paloittelee sinulle annoksen mangoja, papaijoita, tai mitä ikinä haluatkin. Mielenkiintoinen pikkuseikka on että hedelmät saa myös chilillä maustettuina, kokeilkaapa joskus, hyvää on.

Museoiden ystävääkään kaupunki ei jätä kylmäksi. Meille riitti muutaman tunnin kierros suuressa antropologisessa museossa, joka on kuuleman mukaan rankattu Méxicon parhaaksi museoksi, mutta tarjolla olisi ollut museoita museoiden jälkeen varmaan viikoiksi. Antropologinen museo oli laaja tietopaketti Méxicossa muinoin eläneistä intiaaneista. Tietoa oli niin paljon, että kaikkea ei mitenkään yhden kerran jälkeen voinut mieleensä painaa, tämän takia mielestäni museo vaatisi useampia lyhyitä vierailuja, jotta yksityiskohtia eri heimoista muistaisi vielä viikonkin päästä.

Paras liikkumistapa kaupungissa on ehdottomasti metro. Se liikuttaa maailman metroista kolmanneksi eniten ihmisiä, heti Tokion ja Moskovan maanalaisten jälkeen. Lisäksi mukavaa on että Mexico cityn metro sattuu olemaan maailman edullisin, yksi lippu vaihtoineen kustantaa 2 pesoa.

Poliisit piraattilevyostoksilla

Taidetta

Viimeinen päivä

2009-07-23T16:11:01+03:00

Delhi. Täällä on kuuma. Kuumuus on jatkuvaa hikoilua, vaatteiden tarttumista ihoon. Vuoriston viileydessä kuumuuden oli jo unohtanut. Siellä illalla sai kaivaa pitkälahkeista ja -hihaista esiin ja yöllä vetää peittoa korviin. Täällä toivoisi voivansa riisua ihonsakin. Suihkun jälkeen ei ehdi kylppäristä ulos kun on taas hiki pinnassa.

Eilen testattiin Delhin metro. Tuntui kun olisi hetkeksi astunut pois Delhistä. Modernit viileäksi ilmastoidut vaunut ja uudenkarheat asemat eivät tunnu olevan samaa maata ympärilläolevan todellisuuden kanssa. Turvallisuudesta huolehdittiin kuin lentokoneessa, laukut läpivalaistiin ja kaikki kävelivät metallinpaljastimien läpi. Kuulutuksissa varoitettiin jättämästä tavaroita vartioimatta ja pyydettiin huomauttamaan henkilökunnalle heti jos yksinäisiä matkatavaroita näkyy. Ruuhka-asemilla oli metron jokaisen oven kohdalla järjestysmies ohjaamassa ihmiset jonossa metroon.

Metrojonotusta

Viimeksi mainittu tosin saattaisi toimia ilmankin järjestysmiestä useimmissa maissa, mutta intialaisilla tuntuu aina olevan kauhea kiire tunkea joka paikkaan. Esimerkiksi isoimmilla asemilla junasta on todella vaikea päästä pois, kun ihmiset tunkevat samalla väkisin sisään. Lentokoneessa lentoemännät saivat moneen kertaan pyytää tiettyjä henkilöitä istumaan paikallaan kunnes kone pysähtyisi, kun nämä väkisin nousivat seisomaan ja alkoivat kaivaa matkatavaroitaan ylälokeroista koneen vielä rullatessa. Jonojen muodostaminen tuntuu olevan täysin mahdoton tehtävä, jonossa olet kuin ilmaa intilaisten kiilatessa suruttomasti eteesi.

Kuten kaikella, tälläkin matkalla on loppunsa. Tämän päivän jälkeen on enää jäljellä lentokentän jonot joihin kiilata.

Sähkökatkoksia on koko ajan, eikä ihme...

Kun sataa, vettä tulee sitä tahtia etteivät viemärit oikein pysy perässä

Vuorten lumoissa

2009-07-18T15:52:01+03:00

Viime kirjoituksesta alkaa olla jo aikaa, ja koska tässä välissä on tapahtunut niin paljon asioita, en osaa muotoilla tiivistä kokonaisuutta kaikesta ja siirrän ja siirrän kirjoittamista yhä eteenpäin, jolloin se muuttuu yhä vaikeammaksi. Noidankehässä ollaan. Jotta päästäisiin sieltä pois, nyt härkää sarvista ja kirjoittamaan.

On vaikea päästä enää siihen tunnelmaan, miltä Intian reunalle, eteläisimpään kärkeen saapuminen tuntui. Etelämmäs ei enää maata pitkin päässyt. Jouduimme siis kääntymään takaisinpäin sieltä missä kolme merta kohtasi. Koska tällä hetkellä tunnelmat ovat enemmänkin pohjoiset siirryn suoraan Himalajan tarinoihin.

Kolmen meren kohtauspaikka, Kanyakumari

Delhistä noin 12 tunnin bussimatkan päässä pohjoisessa on Dharamsalan kaupunki. Paikka on tunnettu Dalai Laman asuinpaikkana, samalla se on koko Tiibetin maanpaossa olevan hallituksen tukikohta. Meidän vierailumme aikana Dalai Lama ei valitettavasti ollut paikalla, vaan kesänvietossa muualla.

Emme jääneet Dharamsalan kaupunkiin, vaan jatkoimme ylöspäin ensin ruuhkaiseen Mac Leon Gandhin turistikylään. Sielläkään emme oikein tunteneet oloamme kotoisaksi, joten seuraavana päivänä kävelimme parin kilometrin matkan Bhaksun kylään. Bhaksussa kiipesimme portaat ylös Upper Bhaksuun ja majoitumme loistavaan Ever Green Guesthouseen.

Vietimme Bhaksussa lähes viikon. Osallistuimme kolme päivän intensiiviselle jooga- ja meditaatio kurssille. Siinä olikin ohjattua toimintaa noin seitsemän tuntia päivässä, joten aika ei tullut ainakaan pitkäksi. Loppuajat hengasimme lähinnä majapaikkamme pihalla tai ravintolassa. Porukka oli mukavaa ja rentoa, joten päivät kuluivat hujauksessa.

Joogailua

Viikon jälkeen oli siis valitettavasti aika sanoa hyvästit Bhaksulle ja kaikille taaksejääville mahtaville ihmisille. Vietimme vielä yhden yön Mac Leon Gandhissa napataksemme aamubussin kuudelta kohti Manalia. 12 tunnin bussissaköröttely meni suhteellisen kivuttomasti maisemia ihastellen. Välillä olo oli kuin Linnanmäellä, kun kuski painoi kaasujalkaa vähän turhankin innokkaasti mutkaisilla vuoristoteillä. Silloin oli vain parempi pitää silmät tiukasti poissa ikkunasta, josta näkyi suora pudotus alas rotkoon.

Seuraavat päivät vietimme Vashitsin kylässä lähellä Manalia, josta siirryimme Parvaty Valleyhin. Ensin yhdeksi yöksi Manikaranin kylään, joka ei kuitenkaan ollut kovin erikoinen, joten muiden matkalaisten suosituksesta lähdimme vielä korkeammalle ja kauemmas, Toshin kylään.

Manikaran

Täällä on kaunista. Kahdessa suunnassa kylää kohoavat lumihuippuiset vuoret. Maisemia voisi vain katsoa ja katsoa. Kylä on pieni ja rauhallinen. Autolla pääsee kylän reunalle, mutta itse kylässä ei ole teitä, vain pieniä polkuja. Kovin isolla autolla ei pääse edes lähelle kylää, bussi jätti meidät noin viiden kilometrin päähän, josta piti ottaa taksi perille.

Nakyma hostellin pihalta, Tosh

Toshin Maisemia

Vielä vajaa viikko aikaa Intiaa. Pohjoinen ja vuoret ovat todella vieneet sydämen, ja tuntuu haikealta lähteä. Tapasimme ohimennen suomalaisen pojan täällä Toshissa, joka kertoi olleensa nyt 11 kuukautta pelkästään Parvaty Valleyn kylissä. Aikaa saisi varmasti kulumaan pienelläkin alueella pitkään. Tällaiset kylät kun tämä Tosh tai Bhaksu houkuttelevat venyttämään suunniteltua aikaa. Kiireetön ympäristö muuttaa päivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. En yhtään ihmettele ihmisiä jotka vain jäävät.

Uusi koti

2009-07-05T14:22:01+03:00

Fort Kochi oli kuitenkin muutakin kuin ala- ja yläkerran baareja. Majoituimme ensimmäistä kertaa intialaisen perheen luona. He vuokrasivat muutamaa ylimääräistä yläkerran huonettaan vierailijoille. Vaikka kyseessä oli siis pienimuotoinen majatalo, tuntui kuin perhe olisi adoptoinut meidät. Söimme heidän luonaan, usein heidän kanssaan, seurasimme lasten valmistautumista kouluun ja muita päivittäisiä askareita. Isä puhui meille työstään rakennusurakoitsijana ja äiti esitteli orkideakokoelmiaan. Kun olin sairaana äiti toi minulle kuumaa pesuvettä ja teetä. Perheen kanssa hengailun lisäksi kävimme katsomassa Keralalaista Kathakali-teatteria, vierailimme maustevarastoilla, katsastimme pari kirkkoa ja kävelimme muuten edestakaisin Fort Kochin katuja yhdessä vuohien kanssa.

Perheen aiti ja kotiapulainen esittelemassa orkideoita

Mausteita

Fort Kochista matka jatkui järvien ja kanaalien ympäroimään Alleppeyhin. Emme jääneet itse kaupunkiin vaan suunnistimme järven keskelle saareen, Bamboostix nimiseen resorttiin. Hostelli sijaitsi pienellä maakaistaleella riisipellon ja järven välissä, tosin viimeisenä päivänä lähtiessämme riisipeltokin muistutti sateiden takia suuresti järveä. Olimme ainoat asukkaat paikassa, joten rauhallisempaa ei ainakaan olisi voinut olla. Maakaistale jatkui riisipeltojen ympäri ja kaistaleella asui paljon paikallisia. Yhtenä päivänä teimme kävelyretken rantapengertä pitkin kylän sivuitse saaren toiseen päähän. Matkalla tapasimme paljon kylän asukkaita kalastamassa riisipellossa ja pesemässä pyykkejä tai astioita järvessä.

Bamboostix

Kalastusta riisipellossa

Kokkauskurssilla Bamboostixissa

Jarviksi muuttuneet riispellot

Pari yötä saarella ei vielä riittänyt makean veden äärellä, vaan kolmantena päivänä päätimme vuokrata asuntoveneen, joita seilaa Keralan Backwaterseilla satoja ja taas satoja. Asuntoveneitä on isoja ja hieman pienempiä. Meidän veneemme käsitti katetun ulkohengailupaikan penkkeineen, pöytineen ja tuoleineen, yhden makuuhuoneen vessalla ja suihkulla sekä pienen keittiön missä veneen kokki loihti meille maistuvaa ruokaa. Joissakin veneistä on jopa neljä makuuhuonetta, joten isommatkin porukat voivat veneretkelle yhdessä lähteä. Retket kestävät tavallisesti vuorokauden, tosin pitempiäkin reissuja voi varmasti varata. Meillä ei kuitenkaan ollut tarvittavia seteleitä takataskussa maksaaksemme monen päivän reissua, joten vuorokausi sai riittää. Maisemat olivat hulppeita, pieniä palmureunaisia kanaaleja, joiden pengerreunalla eli kokonaisia kyliä, penkereen toisella puolella siinsi hehtaareittain riisipeltoja.

Venematkan maisemia

Venematkan jälkeen suunnistimme taas bussiasemalle, ja vaikka suoria busseja ei seuraavaan kohteeseemme Varkalaan lähiaikoina lähtenytkään, joku taas ohjasi meidät hyppäämään bussiin, joka meni jonnekin lähelle, josta voisimme vaihtaa määränpäähän menevään bussiin. Bussilla matkustaminen Intiassa on huonokuntoisista busseista ja teistä huolimatta uskomattoman sujuvaa. Joku bussi menee aina oikeaan suuntaan, ja bussiasemalle juuri tultuasi huomaatkin istuvasi jo bussissa matkalla johonkin kaupunkiin, josta et ole ikinä kuullutkaan. Mutta neuvot ovat olleet tähän mennessä aina oikeita, aina on vaihtobussi porhaltanut paikalle ennen kuin huomaatkaan, ja matka jatkuu taas kohti määränpäätä.

Seuraava kohteemme oli siis rantakohde Varkala. Monsuunikautena täälläkään ei ollut normaalia turistivirtaa. Rantajyrkänteen hotelleja ja ravintoloita korjailtiin ja maalailtiin syksyä varten. Pääasiassa koko Varkalassa olomme ajan satoi enemmän tai vähemmän, tosin välillä sade taukosi kokonaan alkaakseen taas tunnin parin päästä uudella voimalla. Istuskelimme siis paljon mökkimme katetulla terassilla, kävimme hieronnassa ja teimme pari kävelyretkeä sadetakit päällä läheisille pienemmille rannoille.

Sataa

Pari yötä Varkalassa sateessa riitti ja pakkasimme taas rinkkamme. Lähtöaamuna tietysti aurinko paistoi täydeltä terältä, ja pohdimme vielä kerran lähdön ja jäämisen välillä, mutta koska sää täällä muuttuu nopeasti ja uusi sade kuitenkin kohta tulisi, päätimme nostaa kytkintä.